Uusi yritys
Kaikilla näillä ihmisillä on kodit, omat elämänsä ja omat aikataulunsa, jokainen heistä kävelee määränpäähän tietämättä miltä minusta tuntuu. Toiset vain hymyilevät, mutta suurin osa rientää rivakasta otsa kurtussa eteenpäin kovalla kiireellä, toisilla heistä on murheita, mutta liian kiireinen niitä ajattelemaan. Kuinka moni on matkalla sairaalaan päivä toisensa jälkeen istumaan moneksi tunniksi ja huokailemaan, juttelemaan ihmiselle joka ei kuule.
Joskus Nate tunsi hieman vihaakin ystäväänsä kohtaan, joka vei niin paljon vapaa-aikaa, mutta samassa huomattuaan kielteiset tunteensa, häntä pisti kylmä omantunnon piikki. Moira ei ollut tätä itselleen valinnut eikä häneltä muutenkaan koskaan mitään vaatinut, oli korkea aika hyvittää kaikki mitä vuosien varrella oli tapahtunut. Nate astui ovista sisään, haistoi sairaalan epämiellyttänä tuoksun, ohitti kukkamyyjän ja muutamia pyörätuolipotilaita jaloittelemassa kammottavissa sairaalakaavuissa. Hän ei ollut koskaan pitänyt sairaaloista, koska niissä leijui kipu, ei parantuminen kuten jotkut asian näkevät, vaan nimenomaan kärsimys ja kipu.
Hissiin, kolmas nappi oikeasta rivistä, katsaus peiliin. Moira aina kehui hänen silmiään. Hissistä ulos, ensimmäinen käytävä vasemmalta, viides huone. -Moi! Nate täällä taas, hän huikkasi, laski takkinsa tuolille ja istui hetken hiljaa. Joka kerta matkalla hän kuvitteli kuinka Moira vastaisi ja kertoisi kuulumisiaan, käskisi tuoda suklaata tai kunnon musiikkia. Pöydällä makasi ipod kuulokkeineen, jota Nate välillä kävi täyttelemässä kotona kun keksi uusia piristäviä kappaleita, joista kuvitteli tai tiesi Moiran tykkäävän. Suklaata oli vinot pinot huoneen jääkaapissa säilössä ja ipodin alla albumi täynnä piristäviä kuvia kaikesta mistä Moira ilahtui. Nate kuvitteli että herääminen olisi kiinni vain siitä, milloin Moiralla olisi tarpeeksi syitä herätä hymyillen, niinpä hän kantoi piristäviä asioita sairaalaan lähes joka kerta.
