Joulukuun seitsemäs
Nyt tuleekin vähän pidempi pätkä!
"Italialainen soutuvene" Riikka luki uuden kahvilan kyltistä, kaikenlaisia nimiä sitä paikoille laitetaankin. Hän asui alueella, jossa oli panostettu abstraktiin taiteeseen ja paikkojen nimetkin yrittivät olla yhtä luovia kuin kivetykset jotka loistivat kaikissa sateenkaaren väreissä puiston polkujenkin reunoilla. Riikan mielestä värikäs koristus oli lähinnä piristävää vain harmaina maanantaiaamuina, mutta muuten hän olisi kaivannut enemmän jotain rauhallisempaa. Puistoonkaan ei voinut mennä rennolle kävelylle kun joka paikassa oli patsaita ja roskapönttöjä, jotka omalla eriskummallisella tavallaan muistuttivat miinantorjunta-aluksia taikka liekitettyä kana-annosta. Kaupan nurkalla hän katsoi äkkiä oikealle ja näki merenrannan, jolla oli viettänyt viime juhannusta, voi sitä kalapuikkojen määrää! He olivat ystävysten kesken nähneet paljon hyppiviä kaloja ja saaneet tästä oivan idean laittaa kalapuikkoja ruoaksi. Vieraita oli tulossa hyvin vaihteleva määrä, joten he olivat ostaneet 20pakettia kalapuikkoja ja niitä oli edelleen pakastimessa. Kaupan käytävillä kulkiessaan Riikka päätti jättää kanat sikseen ja laittaa pojalle kalapuikkoja ja samalla tarkastella tämän ilmettä. Oli hyvä testi syöttää uusille tuttavuuksille jotain outoa ja tarkkailla heidän reaktioitaan, se kertoi paljon ihmisen rentousasteesta! Riikka maksoi mehun ja siiderin ja lähti kävelemään kohti kotia. Joissain ikkunoissa oli jo adventtikynttilät, tai no, neljä kynttilää vierekkäin. Olihan jo marraskuun puoliväli.
Undulaatti laulahti iloisesti Riikan saapuessa ovesta sisään, se oli vissiin jo kyllästynyt indiepojan seuraan, tai ohjelmiin joita hän katseli innostuneena telkkarista. "Hei onko lintsillä semmosta peilitaloa kun esim särkkiksessä on?" indiepoika kyseli. "Ööö, en mä tiiä, jotain peilejä sielä kyllä on, mistä sulle nyt semmosta tuli mieleen?" Riikka vastasi. "Musta on aina niin hauska ottaa kuvia niitten kautta ja sitten tulostaa niitä kehyksiin pahanpäivän ja pahanmielen varalta. Ystävykset niissä kuvissa piristää aina!" Aaaw, Riikka oli ihastuksissaan tästä pojasta, joka oikeasti tulosteli kuvia kavereistaan kehyksiin. Ehkä hänkin voisi joskus päästä tämmöiseen kehykseen... "Tässä tuli äsken mielenkiintosta ohjelmaa lentokentistä, tässä oli yks semmonenkin jossa on niin lyhyt kiitorata et kokemattoman lentäjät saattaa vahingossa ajaa puskaan kun ei saa konetta nousemaan ajallaan." poika selitteli innoissaan ja Riikka ihmetteli mielessään että miksi kukaan tekee semmoista kiitorataa, mutta päätti jättää kyselemättä enempää, koska häntä ei ihan hirveästi lentokoneet kiinnostaneet. "Otatko vaniljateetä sillävälin kun laitan meille jotain syötävää?" hän kysyi sen sijaan. Poika nyökkäsi ja Riikka kaivoi kaapistaan mukin, jossa koira istui tuolilla ja toisen jossa oli lepakko, jolla oli vaaleanpunainen paita. Kaikenlaisia mukeja sitä piti kaapeissaan pitää, jottei ystävät luokkaantuisi, jotka tämmöisiä kammotuksia ostelevat lahjoiksi. Hän tarjoili teen pojalle ja itselleen ja antoi undulaatinkin maistaa mukistaan samalla kun suuntasi kulkunsa tietokoneelle. Poikaa se ei tuntunut haittaavan, hän oli aivan liian syventynyt typpioksideista kertovaan dokumenttiin. Ihan kun pojalla ei olisi ollut teeveetä koskaan, niin kiinnostunut hän oli kaikesta mitä sieltä ulos tuli. Riikka istahti mukavalle tietokonetuolilleen ja avasi facebookin, välillä hän kuuli teeveestä jotain sanoja, joita ei ymmärtänyt, kuten "hitausmomentti" tai "taivutusvastus". Poika ei näyttänyt siltä että olisi itsekään ymmärtänyt mitään, mutta katsoi silti lumoissaan tärkeilevän harmaantuneita jenkkiläismiehiä, jotka selittivät omia päätelmiään ainoina oikeina ja kertoivat omista apurahasäätiöistään, joihin voi sijoittaa ja tukea samalla tutkimusta. Facebookissa Riikka näki muutaman kivan nimen ja klikkaili näiden kanssa chatit auki.
Riikka sanoo:
mulla on täällä joku ihme indiepoika, joka meinas käydä muhun käsiksi siinä uudessa trendikahvilassa, mutta toin sen sitten tänne mun luo, jonka jälkeen sitä on kiinnostanu lähinnä vaan teevee ja toi mun undulaatti!
Iina sanoo:
indiepoika?! mimmonen, kerro?!
miks sulla on undulaatti?! häh!
kävi kiinni kahvilassa?1!? oikeesti?! kerro lisää!
toit sen sun luo!! uuuu! mitäs nyt?!+
mikä sen nimi on? siis indiepojan?
Riikka sanoo:
kerron tosta undulaatista joskus lisää, mut niin tapasin tän indiepojan kadulla, en muute oo kysyny sen nimee, ja sitten se heitti mulle numeronsa jonain ihme arvotuksena ja sit soitin sille ja sovittiin treffit.
Iina sanoo:
musta tuntuu et sun pitää vaan tarjota sille olut et se rentoutuu, nyt sitä jännittää niin paljon ettei se uskalla lähestyy sua.
Riikka sanoo:
ei mulla oo kun aikuissiideriä.
Iina sanoo:
luulen et se kelpaa aivan hyvin, ei se hermostuksissaan ees huomaa ja jos se on indiepoika niin ehkä se on niin persoonallinen ettei se ees juo olutta niinkun kaikki tavismiehet.
Riikka sanoo:
totta, no mä koitan, nyt se käyttäytyy kun mikäkin ameeba tai koira, joka on tehny jotain pahaa ja yrittää vaan pysyy huomaamattomana, ihme kun siitä ei jo irtoo karvoi tohon sohvaan.
Iina sanoo:
pidän peukkuja! kyl se hyvin menee!
Iinan peukutuksien ja rohkaisevien sanojen jälkeen Riikka kävi jääkaapilla hakemassa siiderit ja tarjoili toisen pojalle, joka oli jo tyhjentänyt teensä. Undulaatti tuli innoissaan hakemaan maistiaisia myös tästä nesteestä, mutta sitä Riikka ei halunnut linnulleen tarjoilla, onneksi se ei yltänyt tölkistä juomaan itse. Riikka istahti sohvalle pojan viereen ja hänen silmiinsä osui kuivattu kaunis ruusu, joka roikkui hyllynkulmasta. Siinä samassa häneen iski täydellinen tietoisuus siitä, ettei tämä poika tulisi ostamaan hänelle koskaan ruusua. Riikka ei tiennyt että mistä hän sen tiesi, mutta päätteli ettei tämä tuntemus ainakaan vienyt heidän suhdettaan eteenpäin. Hän hörppäsi siideriään ja aloitti: "Kuule, musta vähän tuntuu ettei meillä ole sitä tarvittavaa kemiaa.." "EI! Johtuuko tää nyt siitä että oon osaksi mongolialainen! Kävit varmasti ettimässä mut facebookista tossa äsken, voi ei, oon pelänny koko ajan että saat tietää...." poika vuodatti suurta salaisuuttaan. Riikka ei voinut kun nauraa tälle hullulle tilanteelle. "Eiiii, mitä? Siis kävin vaan hakemassa rohkasua kaverilta, kun sua ei tuntunu enää kiinnostavan mun seura ollenkaan. Ai että mongolialainen? Mitäs pahaa siinä on?" Riikka kyseli ihmeissään. "No mua on kiusattu koko lapsuus, sanottu mongoloidiksi, apinaksi ja alieniksi, en edes tiedä mitään Mongoliasta! Ja oon susta kiinnostunut! Oon vaan koko aika pelänny ettet halua olla mun kanssa missään tekemisissä heti kun saat tietää, että mussa on mongolialaista, näkeehän sen silmien muodostakin." poika selitteli. "Mun mielestä sulla on tosi suloiset ja lempeät silmät" Riikka sanoi ja otti poikaa kädestä kiinni. Aikaisempi ruusufiilis oli poissa ja hän tunsi suurta lämpöä poikaa kohtaan, joskin myös jotain pieniä mystisiä tuntemuksia, ehkä ne johtuivat sitten siitä mongolialaisuudesta. "Eikö sua oikeesti haittaa että olen osaksi mongolialainen?" poika kysyi ja puristi Riikan kättä hellästi. "Ei, ei sitten tippaakaan." Riikka vastasi ja hymyili. Pojan silmiin syttyi aivan uudenlainen ilon liekki, hän hörppäsi siideriään ja lähestyi Riikkaa hymyillen. Hän pysähtyi juuri ennen kun huulet koskettivat toisiaan, jolloin toisen silmiin pystyi vielä katsomaan, jolloin nenät tervehtivät toisiaan niinkuin eskimoilla oli tapana tehdä. "Olet todella kaunis" poika sanoi ja suuteli Riikkaa hellästi, mutta intohimoisesti. Suudelma tuli niin yllättäen, ettei Riikka osannut tehdä mitään, hän vain nautti kipinöistä joita suudelma aiheutti ympäri kehoa, samalla kun poika aloitti samanlaiset suudelmahelminauhat pitkin hänen kaulaansa kuin kahvilan vessassa. Poika alkoi riisua kauluspaitaansa samalla suudellen ja näykkien hellästi Riikan korvanlehtiä. Riikka epäili, ettei poika osaisi tuossa mielentilassa avata itse paitansa kahta viimeistä nappia, joten hän kumartui hieman eteenpäin, jotta ylettäisi nappeihin ja auttoi poikaa tässä prosessissa. Poika innostui tästä ja suuteli yhä kiihkeämmin, käyden välillä maistamassa myös huulia. Napinavausprosessista vapautuneet kädet lähtivät vaeltamaan pitkin Riikan selkää, niskaa, hiuksia ja kylkiä, ihanan hitaasti, mutta silti niin intohimoisesti. Pojan paita oli nopeasti poissa ja Riikka pääsi lepuuttamaan katsettaan kauniilla ja herkällä mieskropalla, juuri sellaisella jollaisen hän oli unelmoinut tulevalle aviomiehelleen. Riikka hiveli miehen litteää vatsaa, leveitä hartioita ja vei sitten molemmat kätensä miehen selän taakse ja veti tämän kiinni itseensä. Riikka tajusi samassa ettei edelleen tiennyt tulevan seksikumppaninsa nimeä ja punnitsi mielessään olisiko liian tylyä kysyä sitä nyt. Kumppani huomasi vaihtuneen mielentilan ja kysyi: "Onko jokin hätänä? Edetäänkö me liian nopeasti?" "Ei mikään hätänä, olet todellakin upea ja minusta tahti on aivan loistava! En tuota vain... noh, en tiedä mikä sun nimi on." Riikka sanoi ja naurahti pienesti. "Ai anteeksi, unohdan aina esitellä itseni! Olen Anton, päivää tai siis iltaa ja Antonia kiinnostaisi kovasti, että mitä täältä mekon alta löytyykään!" hän sanoi leikkisästi. Riikka naurahti ja avusti poikaa poistamaan mekkonsa. Anton ei voinut hillitä itseään nähtyään paljaat olkapäät ja ihanat rinnat, joita vielä peitti rintaliivit, hänen oli pakko aloittaa uusi suudelmakierros samalla kun Riikan teki mieli kiemurrella mielihyvästä. Hän mietti olisiko liian rohkeaa alkaa avaamaan Antonin housuja vielä, mutta päätti tehdä sen kuitenkin. Hän ojensi kätensä vyönsoljelle ja alkoi avaamaan sitä ja housunnappeja hitaasti. Anton työnsi kätensä rintaliiveihin ja tutustui niiden sisältöön hellästi puristellen ja nännejä silitellen. Hänen kädenliikkeensä alkoivat nykimään kun hän tajusi Riikan avaavan housujaan. Ilmassa oli kitkaa niin pirusti, ettei Riikka ollut ennen törmännyt tämmöiseen ja vielä hetki sitten hän oli heittämässä poikaa ulos asunnostaan.
